Vieraskynä, Esko Kurvinen

Kenen asialla ovat konsensus ja kolmikanta?

Konsensus tarkoittaa sivistyssanakirjan mukaan yhteisymmärrystä. Se ei siis tarkoita yksimielisyyttä eikä enemmistön hyväksymää päätöstä. Konsensuspäätöksessä kaikkien osapuolten on sitouduttava päätökseen, vaikka eivät yksityiskohdista samaa mieltä olisikaan. Konsensus antaa siten jokaiselle osapuolelle mahdollisuuden kaataa päätös olemalla sitoutumatta siihen. Näin ollen konsensuspäätöksessä vähemmistöneuvottelija saa suhteettoman paljon vaikutusvaltaa verrattuna enemmistöpäätökseen, jossa yksittäinen vastustaja joutuu tyytymään enemmistön kantaan.

Työmarkkinajärjestöjen ja Suomen hallituksen yhteisneuvotteluja kutsutaan kolmikantaneuvotteluiksi ja päätöksentekotapa on yleensä konsensus. Tosiasiallisesti hallitus on usein vain konsensuksen takuumies Elinkeinoelämän keskusliiton (EK) ja palkansaajajärjestöjen sopiessa keskenään päätettävät asiat. Eduskunta on ulkoistanut omaa valtaansa merkittävästi työmarkkinajärjestöjen päätettäväksi. Konsensusta huonoimmillaan on, kun yksittäinen työmarkkinaliitto kaataa laajasti hyväksytyn hankkeen. Mielestäni eduskunnan tulisi palauttaa itselleen sille perustuslaissa kuuluva päätösvalta.

Kolmikannan perusheikkous on siinä, että sille on annettu valta sopia asioista myös kolmatta osapuolta sitovasti tätä kuulematta. Tämä toteutuu eduskunnan säätämän ns. yleissitovuuden perusteella. Suomen tärkeimmät työnantajat, PK yrittäjät, on jätetty kolmikannan ulkopuolelle ilma mahdollisuutta vaikuttaa omiin asioihinsa. Sama koskee eläkkeensaajia eläkeasioista päätettäessä.

Poliittisessa päätöksenteossa konsensuspäätökset, jo menetelmästään johtuen, ovat luonteeltaan säilyttäviä, eivät kehitystä eteenpäin vieviä. Demokratian perusluonteeseen kuuluu että päätökset tehdään enemmistön mukaan, jolloin jarruttajat eivät voi liikaa hidastaa kehitystä. Konsensuksessa päätökset tehdään jarruttajan hyväksynnän perusteella. Konsensus sopii erinomaisesti saavutettujen etujen säilyttämiseen. Siksi se on jakopuolueiden suosiossa.

Viime eduskuntavaalien tulos ei antanut mahdollisuutta muodostaa optimaalista enemmistöhallitusta, vaan pienistä palasista kasatun kyhäelmän. Kataisen hallitus yritti tehdä päätökset konsensusperiaatteella, mutta valitettavasti lopputuloksena oli päätöksenteon lukkiutuminen. Jarrulla oli jatkuvasti jonkun, yleensä pikkupuolueen puheenjohtajan, jalka. Tarvittavat uudistukset jäivät tekemättä. Pienet puolueet käyttivät suhteettoman suurta valtaa omien etujensa ajamiseen ja kun vastuunaika tuli, lähtivät luikkimaan hallituksesta.

Suomi on monipuoluemaa, eduskunnassa on kahdeksan puoluetta. Suurimmankin puolueen kannatus jää alla neljänneksen. Tämän puolueet haluavat unohtaa, kun lupaavat tehdä yhtä ja toista, jos ovat seuraavassa hallituksessa. Moni puolue asettelee ehdottomia vaatimuksia ja kynnyskysymyksiä ikään kuin toimisi yksin. Isonkin puolueen lupaukset kaatuvat, jos ei ole myötämielistä kaveria viemään kehitystä eteenpäin. Tämä vaalikausi on valitettava esimerkki konsensuksen kykenemättömyydestä ratkaista ongelmia. Suomeen tarvitaan rohkeaa enemmistödemokratiaa - vaikka äänestämällä.