Kaikille kaikkea - onnistuuko?

Viime kesänä hoidimme vakavasti syöpäsairasta isäämme. Matka lopullisesta diagnoosista haudan rauhaan kesti vajaat kaksi kuukautta. Tuona aikana isää hoidettiin ja lisätutkimuksia tehtiin läheisen aluesairaalan keuhkopolilla ja omassa terveyskeskuksessa. Yliopistolliseen isä pääsi vain yhden kerran koepalan ottoon ja sai jäädä sinne siskoni äänekkäiden vaatimusten jälkeen yhdeksi kokonaiseksi yöksi. Me omaiset elimme tuon kaksi kuukautta kestävän syöksykierteen kuin sumussa. Emme saaneet oikeaa ajankohtaista tietoa – eikä isämme haluamaansa syöpähoitoa erikoissairaanhoidossa.

Kun lähisairaalan keuhkopoli meni kiinni heinäkuun ajaksi, hoidettiin isäämme omassa terveyskeskuksessamme. Kotisairaalatoimintaa ei meillä vielä viime kesänä ollut. Terveyskeskuksessa henkilökunta teki parhaansa ja me elimme siinä mukana. Mutta meistä omaisista tuntui koko ajan, että saadut hoitotoimenpiteet ja tutkimukset junnasivat paikallaan. Elämänsä veroja maksanut tunnollinen seniori ei saanut rahoilleen vastinetta.

Ymmärrän, että pandemiakuormituksen vaikutus terveydenhuoltoon kiristää hoitoresurssiamme niin, että kun toivoa on hyvin ohkaisesti, on priorisoitava. Mutta ilman koronaakin olemme siinä tilanteessa, että resurssit eivät riitä. Elämän inhimillisissä tilanteissa, hyvän ja arvokkaan loppuelämän toteuttamisessa, on vielä paljon toivomisen varaa. Miten voimme aidosti ja oikeasti hoitaa edellä kuvaamani tilanteen paremmin, kun resurssit ovat niin rajalliset? Antaa sekä potilaalle että hänen omaisilleen sen kuvan, että kaikki mahdollinen tehdään? Tätä mietin viime kesän tunnemyllerryksen keskellä.

Kun hyvinvointialueet aloittavat toimintansa, ne saavat kerran vuodessa niille lasketun budjetin käyttöönsä ja sen pitäisi sitten riittää. Toisin sanoen, mikäli rahaa käytetään liian paljon perusterveydenhuoltoon, on se pois erikoissairaanhoidosta tai pelastustoimesta. Kaikki tärkeitä.

Pelkkä lain säätäminen seitsemän päivän hoitotakuusta ei riitä, vaan aluevaltuutettujen on tehtävä aidosti työtä ja varmistettava, että uudistus johtaa sille asetettujen tavoitteiden saavuttamiseen. Tavoitetta ihmisten saamisesta jonoista hoitoon nopeammin ja tasapuolisesti kaikkialla Suomessa ei saa unohtaa. Kustannusten säästöistä tuskin pystymme puhumaan, sillä nyt tiedetään uudistuksen maksavan n. 6 miljardia euroa vuodessa alkuperäisiä laskelmia enemmän. Taloudellista kestävyyttä pitää kuitenkin tavoitella - ja ilman uutta verotuksen tasoa, maakuntaveroa.

Uudistus ei onnistu ilman alan yrityksien ja järjestöjen osaamista ja innovaatioita. Eikä ilman hyvinvoivaa ja motivoitunutta henkilöstöä.

Laajennetulla palvelusetelillä ja korkeammalla Kela-korvauksella perheellämme olisi voinut olla aitoja vaihtoehtoja isäni hoidossa. Olisimme voineet hakea nopeampaa diagnosointia ruuhkautuneen julkisen sijaan muualta.

Nyt pitää turvata terveydenhuollon perustukset kaikilla käytettävissä olevilla keinoilla, ilman ideologisia jarruja. Tavoitteena pitää olla, että saisimme jatkossakin maakunnan parasta erikoissairaanhoitoa ilman sitä pelkoa, että lääkäreiden pakeille pääsevät vain ne, joilla on mahdollisuus parantua.

Aluevaltuutettujen työ ja vaalilupausten lunastaminen alkaa tammikuussa 2023. Millaiseksi "kaikkea kaikille" -valikko lopulta muodostuu? Tähän työhön tarvitaan ehdottomasti myös yrittäjiä ja heidän verkostojaan. Eikä haittaa, mikäli kokemusta maakunnallisesta yhteistyöstäkin löytyy.

Hanna Saari (Kok)
Aluevaaliehdokas 278
Kalajoki